Keski-Maan tunnelmia

Heippa! Pitkästä aikaa tulee blogipäivitys, joka johtunee siitä, että olen ollut turhan kiireinen ja myös laiska päivittämään mitään. Nyt tulee sitten asiaa! Nimittäin Hobitti-asiaa. Olin 2. joulukuuta Lontoossa viimeisen Hobitti-elokuvan maailmanensi-illassa. Muutamia kuvia tuli otettua, mutta kuvasaldo on aika köyhä.

Aikaisin liikenteessä

Lähdin heti maanantai-aamusta liikenteeseen ensimmäisellä Winchesteristä Lontooseen matkanneella junalla, joka lähti 5.20. Arvoin aikaisemmin mielessäni, olisiko pitänyt viettää yötä punaisen maton varrella varmistaakseen hyvän paikkansa ajoissa, mutta ajattelin, että ehkä siellä tilaa on. Perille saavuttuani harhailin itseni Leicester Squarelle, missä ensi-illan oli tarkoitus olla. Paikan päällä selvisi, että maton varteen pääsee vain jonottamalla, sillä he vasta rakensivat aluetta kuntoon, ja että se valmistuisi vasta puolen päivän aikoihin. Olin itse jonossa 157. henkilö, joten ajattelin saaneeni hyvän paikan.

Jono seitsemän aikaan aamulla, ei vielä niin pitkä (tosin se jatkuu tuon nurkan taakse kummallakin puolella taloa, öhhöhöö!)

Myös Smaug oli paikalla (en kertonut hänelle vieneeni häneltä viime vuonna Berliinissä kolikoita!)

Ajan myötä sitten alkoi selvitä mielenkiintoisia seikkoja, kun huhut pitkin jonoa lähtivät liikkeelle. Kuulimme, että täällä olisi jaettu jo etukäteen rannekkeita, ja että lava ja matto eivät olisi valmiita kuin vasta kolmen aikoihin iltapäivästä. Kummatkin huhut varmistettiin oikeiksi. Kuulemma twitterissä oli ollut yksi viesti Warner Brosilta, että punaisen maton varteen jaettaisiin rannekkeita jo sunnuntai-aamuna, eli sinne oli mennyt jo 1400 jonottajaa. Itse en omista twitteriä, joten en ollut kuullutkaan tästä asiasta. Onnekkaita siis he, jotka twitteriä käyttävät. Kuulimme myös, että lava ei tosiaan valmistunut ajallaan, ja että punaisen maton varressa ei olisi tilaa meille, jotka tänään olimme saapuneet hyvässä uskossa jonottamaan. Tunnelma valahti hilpeästä aika äkkiä synkäksi, mutta emme silti luovuttaneet toivosta.

Jono iltapäivällä, se jonon loppupää siis kulkee tuolla toisella puolella katua missä ihmiset seisovat (itse seison tässä n. puolessavälissä, eli jono oli suunnilleen viidensadan ihmisen mittainen) 

Hienoja cosplayaajia oli paljon!

Pari tuntia odotimme tietoa, sopisimmeko maton varteen vai emme. Jono alkoi liikkua, ja ainakin 100 ensimmäisen kerrottiin sopivan. Oma numeroni ei siis tarjonnut kamalasti lohtua, mutta pidin koko ajan peukkuja pystyssä. Olin viimeisten joukossa, jotka sisälle sitten lopulta pääsivät! Mutta paikkani ei ollut kovin hyvä, kun olen lyhyempi senteissä kuin jonotusnumeroni summa oli, ja edessäni seisoi jo kaksi ihmistä. En siis saanut kuvia, en nimikirjoituksia, mutta näin, olin, koin, hengitin sitä tunnelmaa! Se oli sen arvoista. Harmittaa eniten, etten saanut tilaisuutta kiittää lempinäyttelijöitäni heidän hienoista roolisuorituksistaan, mutta ehkä he tunsivat positiivisen energian maton varressa ilman sanoja.

 Näkymäni punaiselle matolle, eli ei sinne paljoa tällainen pätkä nähnyt..

Empire Theatren pääsisäänkäynti (punainen matto olikin vihreä!)

Haastattelulava oli tuon kirkkaan ruudun alapuolella, eli ei kamalasti nähnyt. Onneksi oli tuo iso ruutu, jossa näytettiin lavalla tapahtuvia asioita!

Alkutunnelmia...

..ja lopputunnelmia!

Kamalinta itse ensi-illassa oli, kun juontaja hoki koko ajan "this one last time". Suorastaan kielletty lause, ja jos tuo ei vielä riittänyt herkistämään, se hetki oli vielä edessäpäin: kaikki ensi-iltaan saapuneet elokuvantekijät kerättiin lavalle yhdeksi ryppääksi, juontaja huusi "this one last time together" ja samalla alkoi soimaan Ed Sheeranin "I See Fire". Tuotantotiimi, maton reunan kansa, näyttelijät ja heidän vieraansa itkivät, ja samaan aikaan lauloimme yhteen ääneen kappaleen mukana. Tuli oikeasti tunnelma, että tämä on viimeinen kerta, vaikka ei varmasti edes ole. Ardassa riittää kyllä materiaalia Keski-Maan ulkopuolellakin - muutakin kuin Silmarillion, josta en itse haluaisi kyllä elokuvaa tehtävän.

Kotimatka junassa sujui aikalailla herkässä mielentilassa, enkä halunnut heti mennä kotiin. Harhailin ympäri jouluista ja autiota Winchesterin keskustaa, nauttien tunnelmasta pään sisällä, muistoista joita olin juuri saanut, sekä jouluvaloista keskuskadun varressa. Hymy naamalla ja itku silmässä meni seuraavat päivät aika kepeään tahtiin.

Ehei, ei se sentään omalta osaltani ollut vielä tässä! Ihana ystäväni oli hankkinut minulle, pikkusiskolleni sekä kahdelle ystävälleni liput viimeisen Hobitin Suomen ensi-iltaan Tennispalatsin saliin 1 tottakai. Päätimme pukeutua sinne siskoni kanssa Fíliksi ja Kíliksi, liput hankkinut ystävämme tuli Taurielina.

Ei ole liiviä, ei..

 Asut olivat vielä hieman puolitiessä, mutta niiden valmistumista esti muutama seikka: pikkusiskoni joutui olemaan kursseillaan ja tuli vasta puolitoista päivää aikaisemmin auttamaan asujen kanssa, itse olin todella sairas ennen enskaa (aloin oksentamaan lentokoneessa ja lopetin vasta pari päivää myöhemmin, nousi myös 38,5 asteen kuume) sekä liivistäni loppui nahka kesken. Nahkan kesken loppuminen harmitti, sillä se oli tilattu Ruotsista, eikä uutta saatu tähän hätään. Päätimme sitten mennä "keskeneräisillä" asuilla, eli laitoimme vain housut, paidat, vyöt ja bracerit. Ei se liivien puuttuminen kyllä kamalasti meitä häirinnyt, ja olipahan edes hieman vilpoisampi! Aika kuumat tunnelmat oli Tennispalatsin sisällä.

Huikeita asuja!

Pienet cossaajat liikenteessä

Hobitteja ja haltioita oli paljon!

Jännitys tiivistyy, kun porukka odottaa saleihin pääsemistä

Löysimme myös uuden tuttavuuden, kenen nimen olen valitettavasti unohdanut. Hän oli pukeutunut Thoriniksi, ja meillä oli todella hauskaa, kun kuljimme hänen perässään hokien "uncle, uncle!" ja otimme kuvia yhdessä. Kävimme myös pikkusiskoni kanssa kuvauttamassa Tennispalatsin omalla kuvauspisteellä itsemme, Sieltä nainen ohjasi meidät yksityistilaisuuden puolelle, koska asumme olivat kuulemma hienoja, ja pääsimme sinne syömään ja juomaan. Kauaa ei kehdattu siellä viipyä, koska se oli tarkoitettu vain ensimmäisille jonottajille, ja meillä ei ollut noita lätkiä kaulassa. Tapasin siellä Lontoon ensi-illassa tapaamani suomalaisen tytön uudelleen, ja kivaa oli turista uudelleen ja jakaa fiiliksiä aikaisemmalta viikolta!

Itse elokuva ei ollut kovin kummoinen, mutta tunnelma ja seura oli mahtavaa! Harmillista kyllä, olin edelleen hieman kipeä sairastelun jälkeen ja kolmen aikaan yöllä ei voinut jäädä fiilistelemään, koska oli pakko päästä vaakatasoon sekä eroon vaatemäärästä. Porukka oli silti hienoa ja kohdallaan, harmillista, että tämä on nyt ohi. Ehkä sama jatkuu ensi vuonna uuden Star Warsin myötä?

Kiitos ja näkemiin,

Koala von Tukintolvana

P.S. Kamalat kuvat ovat parhaita!