sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Joulun riemua...?

Heippa!

Syyskuu vaihtui lokakuuksi, ja yleensä se tarkoittaa sitä, että kaupat tursuavat Halloween-krääsää. No, ihan niin ei käynyt... Ensin kauppoihin lensivät joulukakut, ja sitten Halloween-roinan mukana Joulusuklaat ja -lahjat! Että mitä ihmettä, mehän eletään vielä lokakuuta?

Lapset siinä veikeästi hengailevat viinihyllyn vieressä...


Tämä koko pitkä käytävä on täynnä tätä krääsäklumeruulia.


Hämähäkkikoristeita kaupan katossa.


Yleensä tässä viimeisen kahden vuoden aikana Englannissa ollessani olen todistanut sitä, että Halloween on sitkeästi kaupoissa aina lokakuun viimeiseen päivään asti. Sitten jotain tapahtuu seuraavana yönä! Marraskuun ensimmäisen koittaessa joulu on vallannut kaupat ihan totaalisesti! Ajattelin, että tänä vuonna menen kameran kanssa kauppaan ja kuvaan teille sen 1.11. näkymän.

Kurpitsat ovat kyllä halpoja! £2/kpl.


Ennen sitä nautitaan kuitenkin tästä Halloweenista. Se on aika amerikkalaistunut kulutusjuhla nykyään myös Englannissa, joten se näkyy myös kaupoissa. On teemaan liittyvää kippoa, kuppia, karkkia, asuja, koruja... Mitä nyt vaan markkinat keksivät kuluttajalle tarjota.

 Kaikenlaista ihmeellistä näkyy olevan kaupan!


Korpit ja pöllöt hengailevat keskenään.


En tiedä mitähän noille kissoille on syötetty...


 Lasten asuja kepposteluun.


Ostin viime vuonna karkkia Halloweeniksi ja odotin koko illan, että tuleeko joku keppostelemaan. Yhtä jännää kuin palmusunnuntai! Ketään ei kuitenkaan tullut... ja syy siihen oli kuulemma se, että vain koristellut talot houkuttelevat keppostelijoita. Englantilainen tapa viettää Halloweenia on muutenkin vähän erilainen kuin Yhdysvalloissa, sillä täällä vaan pukeudutaan ja juhlitaan ennemmin kuin kierretään ovelta ovelle karkkien toivossa. Ainakaan ei tarvinnut pelätä, että joku turhisi meidän talon kananmunilla!

Karkkikippoja ja roikkuvia koristeita.


Maskeeraussettejä ja päähineitä.

Tänä vuonna olen Halloweenina menossa keskustaan. Ajattelin ensin kierrellä katsomassa koristeita ja ehkä kuvata niitä, jos sää on hyvä. Illaksi ostin lipun kummituskierrokselle, joten saa nähdä, missä kaikkialla Winchesterissä kummittelee! Tykkään ja pelkään yhtä aikaa kummitusjuttuja :)



Nuo kamee-korvakorut olivat itse asiassa ihan hienot! Hyvä vaan, ettei ollut ylimääräistä rahaa mukana.


Itse joulusta. Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Tykkään valmistella joulujuttuja, juhlia pikkujoulua hyvän ruoan merkeissä, laittaa valot paikoilleen ja tunnelmoida kynttilänvalossa joululauluja kuunnellen (Rajattomien, Frank Sinatran ja Tony Bennetin levyt ovat lemppareita!). Mutta ei, en tykkää, että sitä pitäisi juhlia kolme kuukautta etukäteen. Joulu kuuluu vain siihen vuoden pimeimpään aikaan!

Adventtikalenterivalikoimaa lokakuussa.


Kyllä siellä ihan oikeasti ihmiset ostavat jo näitä suklaita!


Joulu minulle merkitsee valon tuomista pimeään, kun päivät on synkimmät koko vuoden aikana. Joulu merkitsee sitä, että saa viettää aikaa perheen kanssa, ja että ei tarvitse stressata mistään tekemättömistä hommista. Sitä, että voi istua kirja kädessä sohvannurkassa kenenkään hoputtamatta, tai pelata lautapelejä ja nauttia suklaata ja glögiä samalla. Sitä, että voi seisoa pihalla sinisen hetken aikaan ja katsoa, kuinka valo katoaa ilmasta mutta tuikkivat jouluvalot tuovat omanlaisensa maailman eteesi pakkasen rouskuttaessa poskia. Se on parhaimmillaan sitä, että ollaan vaan ja tehdään juttuja, jotka sillä hetkellä tuntuvat hyvältä.


Lahjavalikoimaa, ettei vain tule kiire sitten juosta päivää ennen kaupassa äkäisenä tukka putkella... Niin vissiin. Kyllä ne ihmiset aina stressaavat ja vihastuvat kaikesta mahdollisesta ennen joulua. Ja sitten koittavat mokomat tartuttaa sen känkkäränkkä-mielentilan muihinkin! Mokomat joulumököttäjät.


Britit rakastavat tällaisia alkoholiteemaisia valmislahjapaketteja. Kukapa ei haluaisi yhtä kappaletta siiderilasia, jossa on joku tyhmä markkinateksti. Suklaa-viinipaketit ilman turhaa rojua ovat ihan hauskoja.


Kaikelta tältä menee pohja, jos sitä pitää stressata, kiirehtiä ja murehtia. Tai että keskellä syksyä joulukrääsät tunkevat kauppaan. Joulu on joulu, vaikka ei olisikaan kaikkea krääsää! Että maltetaan vielä hetki, jooko.


Kurpitsoita ihaillen,
Koala Von Tukinolvana

torstai 6. lokakuuta 2016

Jaksamisen vaikeus

Heippa!

En ole päivittänyt blogia pitkään aikaan, ja siihen on kaksi syytä: ensin en vain jaksanut kesän aikana kun tuntui, ettei ole mitään asiaa, ja toisekseen en ole jaksanut, kun mulla ei ole voimia tehdä yhtään mitään ylimääräistä opiskelujen lisäksi. Siihen on omat syynsä, mutta en halua tästä mitään itsesääli-itkupostausta, joten ei niistä sen enempää.


Yksi kysymys:

Jos minä kuolisin nyt, muistaisiko joku (perheen ulkopuolinen) minua vielä viisi vuotta, tai jopa kymmenen vuotta oltuani kuolleena? 


Tätä kysymystä olen hautonut päässäni nyt toista viikkoa, ja se oli pakko saada pullautettua ulos mielen syövereistä. Kyseessä ei siis ole, että haluaisin ihmisten itkevän perääni. Kysymyksessä on ihan vaan se, että olenko onnistunut tekemään kehenkään vaikutusta elämäni aikana niin kovasti, että jos en enää olisikaan heidän elämässään, he ehkä joskus pysähtyisivät miettimään miten huono huumorintaju minulla oli ja hymähtäisivät tälle idealle vienosti hymyillen.





Itseltäni kuoli ystävä muutama vuosi sitten onnettomuudessa, ja harmittaa, miten vähän kerroin tälle koko perheelle, miten suuri merkitys heillä on ollut elämässäni. Moni ystävä on ollut tärkeä, mutta jotenkin en vain muista sanoa sitä tarpeeksi ääneen. Olen koittanut opetella, että kun tapaamme ihan livenä kasvokkain, sanon tälle hyvälle tyypille että vitsit, oot hyvä tyyppi. Yleensä ensimmäinen reaktioon hämmentynyt ilme, ja sitten ehkä tulee kiitossana. En osaa viljellä tällaisia facebookissa tai muissa sosiaalisen median ihmeissä, koska ne tuntuvat kamalan kylmiltä välineiltä sanoa asioita, joita todella tarkoittaa.



Jotenkin tuntuu, että en vaan osaa ystävyyttä. Tulee hyvin usein olo, että olen ainoa osapuoli, joka pitää yhteyttä. Sitten siihen väsyy, että on aina se ainoa yhteydenpitäjä, ja testimielessä lopettaa, pitääkö se toinen sitä yhteyttä koskaan. Aika hiljaista on pidellyt viimeisen parin vuoden aikana, jolloin päätin, että välillä voisi olla jonkun toisen vuoro kysyä mitä kuuluu. Välillä kyllä kyselen, mutta ihmisillä tuntuu usein olevan liian kiire jopa siellä facebookissa yhteydenpitoon - tai sitten muilla on se sama ajatus, että se on aika kolkko väline. Skypepuheluita ei harrasta kukaan muu kuin perheeni, ja ne todella tulevat välillä tarpeeseen toisessa maassa asuessa.



 Ambiverttinä HSP-persoonana ja oman elämänsä Nuuskamuikkusena on hankala saada uusia ystävyyssuhteita syntymään. Olen huomannut Englannissa asuessa, että moni ottaa minuun yhteyttä kysyäkseen jotain neuvoa tai esimerkiksi mitä luennolla tapahtui. En ole saanut yliopistolla juurikaan ystäviä, jotka haluaisivat viettää vapaa-aikaa kanssani. Rehellisesti sanottuna en tiedä missä vika on: olenko vain liian erilainen persoona, vai olenko oikeasti niin kamalan raivostuttava v***upää, ettei kukaan halua uhrata sekuntiakaan sille, että lähtisi joskus kahville kanssani. Juuri tämä synnyttää ajatuksen, että olenko näkymätön, mieleenpainumaton. Jos kuolen, onko hautajaisissani ketään muita kuin perheeni.




Uskon, että joku sydän sykkii minullekin jossain. Tästä eteenpäin aion muistaa sanoa entistä tomerammin niille, ketkä ovat minulle tärkeitä, että he ovat ihania, reiluja tyyppejä, ja tykkään heistä kovasti. Haluaisin kannustaa muita tähän samaan! Liikaa kamalia asioita tapahtuu maailmassa, ja ihmiset vaipuvat sen takia alakuloon tai ärtymykseen, eikä positiivisuutta enää löydy edes pienistä elämän iloista: kupillisesta aamukahvia, hauskanmuotoisista pilvistä, lehtien havinasta tuulessa, miten kaunis tähtitaivas voikaan olla. Että joku ohikulkija hymyilee ystävällisesti. Kun saa santsikupillisen teetä kahvilassa ilmaiseksi.




Muistetaan sanoa välittävämme!


Mietteisiin uppoutuneena,
Koala Von Tukintolvana


P.S. Tekstin kuvat on röyhkeästi pöllitty aikoinaan koneelle Googlen kuvahausta.