Jaksamisen vaikeus

Heippa!

En ole päivittänyt blogia pitkään aikaan, ja siihen on kaksi syytä: ensin en vain jaksanut kesän aikana kun tuntui, ettei ole mitään asiaa, ja toisekseen en ole jaksanut, kun mulla ei ole voimia tehdä yhtään mitään ylimääräistä opiskelujen lisäksi. Siihen on omat syynsä, mutta en halua tästä mitään itsesääli-itkupostausta, joten ei niistä sen enempää.


Yksi kysymys:

Jos minä kuolisin nyt, muistaisiko joku (perheen ulkopuolinen) minua vielä viisi vuotta, tai jopa kymmenen vuotta oltuani kuolleena? 


Tätä kysymystä olen hautonut päässäni nyt toista viikkoa, ja se oli pakko saada pullautettua ulos mielen syövereistä. Kyseessä ei siis ole, että haluaisin ihmisten itkevän perääni. Kysymyksessä on ihan vaan se, että olenko onnistunut tekemään kehenkään vaikutusta elämäni aikana niin kovasti, että jos en enää olisikaan heidän elämässään, he ehkä joskus pysähtyisivät miettimään miten huono huumorintaju minulla oli ja hymähtäisivät tälle idealle vienosti hymyillen.

Itseltäni kuoli ystävä muutama vuosi sitten onnettomuudessa, ja harmittaa, miten vähän kerroin tälle koko perheelle, miten suuri merkitys heillä on ollut elämässäni. Moni ystävä on ollut tärkeä, mutta jotenkin en vain muista sanoa sitä tarpeeksi ääneen. Olen koittanut opetella, että kun tapaamme ihan livenä kasvokkain, sanon tälle hyvälle tyypille että vitsit, oot hyvä tyyppi. Yleensä ensimmäinen reaktioon hämmentynyt ilme, ja sitten ehkä tulee kiitossana. En osaa viljellä tällaisia facebookissa tai muissa sosiaalisen median ihmeissä, koska ne tuntuvat kamalan kylmiltä välineiltä sanoa asioita, joita todella tarkoittaa.

Jotenkin tuntuu, että en vaan osaa ystävyyttä. Tulee hyvin usein olo, että olen ainoa osapuoli, joka pitää yhteyttä. Sitten siihen väsyy, että on aina se ainoa yhteydenpitäjä, ja testimielessä lopettaa, pitääkö se toinen sitä yhteyttä koskaan. Aika hiljaista on pidellyt viimeisen parin vuoden aikana, jolloin päätin, että välillä voisi olla jonkun toisen vuoro kysyä mitä kuuluu. Välillä kyllä kyselen, mutta ihmisillä tuntuu usein olevan liian kiire jopa siellä facebookissa yhteydenpitoon - tai sitten muilla on se sama ajatus, että se on aika kolkko väline. Skypepuheluita ei harrasta kukaan muu kuin perheeni, ja ne todella tulevat välillä tarpeeseen toisessa maassa asuessa.

 Ambiverttinä HSP-persoonana ja oman elämänsä Nuuskamuikkusena on hankala saada uusia ystävyyssuhteita syntymään. Olen huomannut Englannissa asuessa, että moni ottaa minuun yhteyttä kysyäkseen jotain neuvoa tai esimerkiksi mitä luennolla tapahtui. En ole saanut yliopistolla juurikaan ystäviä, jotka haluaisivat viettää vapaa-aikaa kanssani. Rehellisesti sanottuna en tiedä missä vika on: olenko vain liian erilainen persoona, vai olenko oikeasti niin kamalan raivostuttava v***upää, ettei kukaan halua uhrata sekuntiakaan sille, että lähtisi joskus kahville kanssani. Juuri tämä synnyttää ajatuksen, että olenko näkymätön, mieleenpainumaton. Jos kuolen, onko hautajaisissani ketään muita kuin perheeni.

Uskon, että joku sydän sykkii minullekin jossain. Tästä eteenpäin aion muistaa sanoa entistä tomerammin niille, ketkä ovat minulle tärkeitä, että he ovat ihania, reiluja tyyppejä, ja tykkään heistä kovasti. Haluaisin kannustaa muita tähän samaan! Liikaa kamalia asioita tapahtuu maailmassa, ja ihmiset vaipuvat sen takia alakuloon tai ärtymykseen, eikä positiivisuutta enää löydy edes pienistä elämän iloista: kupillisesta aamukahvia, hauskanmuotoisista pilvistä, lehtien havinasta tuulessa, miten kaunis tähtitaivas voikaan olla. Että joku ohikulkija hymyilee ystävällisesti. Kun saa santsikupillisen teetä kahvilassa ilmaiseksi.

Muistetaan sanoa välittävämme!


Mietteisiin uppoutuneena,
Koala Von Tukintolvana


P.S. Tekstin kuvat on röyhkeästi pöllitty aikoinaan koneelle Googlen kuvahausta.